Jarkko Finni.

Lahjakkuustutkan kehittäminen olisi huippu-urheilussa huikea kilpailuetu. Sitä on vuosikymmenten ajan metsästetty kymmenissä eri maissa kuin Graalin maljaa konsanaan. Innovaationa lahjakkuustutka olisi tietenkin mullistava keksintö. Urheilujärjestelmä ei ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan lahjakkuuden tunnistamisen mysteeriä. Miksi?

Huippu-urheilijaksi kehittyminen on uskomattoman hieno tarina. Se on tarina, mitä on jälkikäteen kiehtovaa tarkastella, mutta etukäteen jokseenkin mahdotonta ennustaa. Urheilijaksi kehittymiseen vaikuttaa niin moni näkymätön ja ennustamaton seikka, että on melkoista arpapeliä yrittää poimia lapsista ja nuorista ne, joihin kannattaisi panostaa. Voimme vasta jälkeenpäin katsoa hyvien urheilijoiden lapsuus- ja nuoruusvaihetta ja nimittää sitä ns. urheilijan poluksi.

Urheilijaksi ei synnytä, urheilijaksi kasvetaan. Urheilijaksi kehittyminen on pitkä ja varsin poikkitieteellinen prosessi. Siihen vaikuttaa hurja määrä sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä – vaikuttavat tekijät ovat yhtälailla fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisiakin. Luotettava lahjakkuusidentifiointi vaatisi niin pitkäjänteistä, kokonaisvaltaista ja jatkuvaa kasvun, kehityksen ja toimintaympäristön monitorointia, että se on käytännössä mahdotonta – ja ennen kaikkea se on nykyisellä tiedolla, osaamisella ja resursseilla täysin turhaa.

Päinvastoin kuin usein luullaan, lasten ja nuorten kilpailutuloksia arvioimalla ei päästä tulevaisuuden menestyjien ennustamisessa puusta pitkään. Lasten kilpaurheilussa paremmuuden ratkaisee useimmiten fyysinen kokoero, biologinen ikäero, syntymäkuukausi ja taustalla oleva harjoitus- ja liikuntahistoria. Varhaisnuorten urheilussa nämä seikat korostuvat entisestään. Lahjakkuustutkijat ovatkin päätyneet siihen, että tulevan huipun kykenee poimimaan harrastajajoukosta, edes jollain tavalla luotettavasti, vasta aivan aikuisiän kynnyksellä.

Ainoa selkeä osoitin mahdollisesta huippu-urheilijasta on lapsen kiinnostus ja innostus urheiluun: halu harjoitella näyttää sittenkin olevan se kaikkein tärkein lahjakkuustekijä. Hyvä juttu on se, että lapsen innostumista urheiluun voidaan edesauttaa ja tukea. Muut urheilijaksi kasvamisen edellytykset kehittyvät laadukkaassa urheilutoiminnassa. Niitä ei siis etsitä lapsesta, vaan niitä opetetaan ja niihin kasvatetaan. Innostunut lapsi oppii. Huippu-urheilijaksi kehittyvällä innostus muuttuu myöhemmin intohimoksi.

Mihin meidän sitten pitää panostaa lasten ja nuorten urheilussa? Ylivoimaisesti tärkein tehtävämme on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi innostuu urheilusta. Myös urheilemisen kokonaismäärä ja laaja-alaisesti ymmärretty monipuolisuus ovat tärkeitä laatutekijöitä lasten ja nuorten urheilussa. Määrän ja monipuolisuuden mahdollistamiseksi meidän tulee panostaa urheilijan lähipiirin osaamiseen ja ennen kaikkea lähipiirin toimivaan yhteistyöhön. Kodin, seurojen ja koulun kasvatuskumppanuus -toimintamallin avulla voimme onnistua.

Urheilija keskiössä -sanapari on noussut jo lähes visiotasoiseksi mantraksi, mutta aivan liian harva ymmärtää, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Itse hahmotan asian yksilöllisen oppimisen ja kehittymisen kautta. Entäpä jos jatkossa keskittyisimme, lahjakkuustutkailun sijaan, yksilöiden kehittämiseen esim. laatimalla lapsille ja nuorille ”henkilökohtaisia urheilun oppimissuunnitelmia”?

Teksti: Jarkko Finni, Urheiluyksikön johtaja, Nuori Suomi
 

SLU:n jäsenjärjestöt ja niiden seurat saavat käyttää tekstiä lähteen mainiten: Jarkko Finni, LUM 16/12, SLU.fi.